Aikaisempi jääkiekkoharrastukseni oli rajoittunut pelkästään MM-kisojen katsomiseen televisiosta. Tosin aika sitkeä fani piti siinäkin toisinaan olla. Ainakin silloin, kun pelin ajan oli poljettava samalla 2-3 tuntia kuntopyörää läheisessä kuntosalissa, koska ainoastaan siellä näkyi Eurosport.
Mutta nyt siis pääsin ensimmäistä kertaa näkemään jääkiekkoa ihan livenä. Harjoituksissa piti heti ihmetellä, miten valtavia pelaajat todellisuudessa ovat ja miten kova ääni kiekosta lähtee sen osuessa pleksiin. Varsinkin kun rouvalla katsomossa oli juuri samaan aikaan nenä siinä kiinni. Pleksissä, ei kiekossa. Piti ihmetellä myös, miten maalivahti voi venyä mihin suuntaan vain älyttömän suuret varusteet päälläkin ja sitä, miten hauskaa hampaattomilla pelaajilla harjoituksissa olikaan.
Niin lystiä oli yleisönkin puolella, että seuraavaksi oli pakko päästä varsinaista peliä katsomaan. Capitalsien kotipelit pelataan Washington DC:n keskustassa, joten matkasimme sinne asianmukaisesti punaisiin pelipaitoihin pukeutuneena, kurkkupastilleja taskussa ja lehmänkello kainalossa. Hallissa oli vastassa parikymmentuhantinen punapaitaisten fanien meri ja tunnelma kirjaimellisesti katossa.
Jääkiekko-ottelu, kuten hyvin moni muukin tapahtuma Yhdysvalloissa alkaa virallisesti kansallislaululla. Laulun jälkeen yksi Capitalsien vankkumattomimmista faneista puhaltaa kolme tööttäystä jokaisessa pelissä mukanaan kantamaansa torveen. Tämän jälkeen koko yleisö räjähtää huutamaan samalla rytmillä "Let's go Caps!" ja näin peli on alkanut.
Yleisö elää pelin kuvioissa mukana kuin haukka ja vielä hyvin kovaääninen sellainen. Niinpä pelissä tarvitaan vähän väliä taukoja. Silloin juniorijääkiekkoilijat tulevat lapioimaan lunta maalin ympäriltä ja mainostajat saavat napattua yleisön huomion itselleen.
Taukojen aikana faneja myös ruokitaan. Jos ei itse jaksa lähteä paikaltaan lihapatojen ääreen jonottamaan, voi hyvällä tuurilla saada kiinni Capitalsien maskotin heittelemiä burritoja. Taukojen aikana etsitään videokameran avulla yleisön joukosta myös parasta tanssiliikettä, tuuletusta, suudelmaa tai kosintaa. Ja kaikkea löytyy.
Jossain vaiheessa kamera etsii tähtäimeensä erään partaisen miehen. Tämä mies on jo kahdenkymmenen vuoden ajan huutanut äänensä käheäksi jokaisessa Capitalsien kotipelissä. Nytkin yleisö odottaa, kun mies kajauttaa "Let's go Caps!" -huutonsa koko hallille. Ja huutoon on tietysti vastattava.
Puusilmäisinkin fani havaitsee, milloin Capitals tekee maalin. Punaiset valot vilkkuvat, sireeni ulvoo ja parikymmentätuhatta ihmistä hyppää yhtä aikaa ylös penkeistään. Vastustajan tekemä maali sen sijaan saattaisi jäädä heikommalta huomaamatta, koska kukaan ei välttämättä noteeraa sitä mitenkään. Numero vain vaihtuu vaivihkaa taululla ja toisinaan kuuluttaja kertoo hiljaisella äänellä maalin tekijät. Capitals-yleisö antaa tragikoomisen mielipiteensä tähän huutamalla täysillä "Who cares?"
Capitalsien voittaessa on katsomossakin ilo ylimmillään. Häviön hetkellä halliin laskeutuu epätodellinen hiljaisuus. Tänä vuonna Capitals päätti playoff-taipaleensa samana päivänä kun TPS voitti Suomen mestaruuden. Ei tullut honeya ja hunajaa samana päivänä, kuten eräs ystäväni asian osuvasti ilmaisi. Mutta ehkä ensi vuonna.
On hauskaa olla fani.
