maanantai 19. heinäkuuta 2010

Tavarasta eroon

Muutimme taas. Edellisestä muutosta oli vasta vuosi aikaa, joten homman piti olla suhteellisen helppo. Eihän sitä nyt vuodessa niin paljon ylimääräistä tavaraa ehdi nurkkiinsa kokoamaan.

Mutta jotenkin kummallisesti pahvilaatikko toisensa jälkeen kuitenkin vain täyttyi roinasta. Kun vihdoin luulimme ehdottomasti pakanneemme kaiken mahdollisen, löytyi kaappien uumenista vielä kokonainen hyllyllinen villapipoja ja laatikollinen teippirullia.

Teippirullia oli tässä kyseisessä ryjälaatikossa yhteensä 15 kappaletta. Tämä oli huomionarvoinen löytö, koska koko vuoden ajan meillä oli ollut jatkuvasti teippi loppu. Teippiä siis ostettiin aina lisää ja sitä säilytettiin kyseisessä ryjälaatikossa, johon se aina hävisi ja taas sitä oli ostettava lisää.

Lopulta pahvilaatikkopinojen kasvua seurannut ystävämme kiteytti tavarapaljouden syvimmän olemuksen toteamalla: "Miten teillä voi olla niin paljon tavaraa, kun teillä ei edes ole niin paljon tavaraa?"

Kun viimein saimme rahdattua pahvilaatikkomme uuteen taloomme, oli saman tien todettava, että talo oli sittenkin parhaimmillaan lähes tyhjänä. Tilanteen pelastamiseksi oli hankittava vielä yksi tavara: Peter Walshin kirja It's All Too Much.
(http://www.amazon.com/Its-All-Too-Much-Living/dp/0743292650/ref=tmm_pap_title_1?ie=UTF8&qid=1279594484&sr=1-1)

Peter Walsh on ammatiltaan organisoija, joka auttaa ihmisiä pääsemään eroon sellaisestakin tavarasta, jolle ihan varmasti jonain päivänä saattaisi vielä olla käyttöäkin. Tai sellaisesta tavarasta, joka oli aikoinaan niin kallis, että se on pakko säilyttää, vaikka kukaan ei enää käytä sitä ja se lojuu autotallissa kaikkien muiden sen kavereiden kanssa niin, että auto (huomattavasti kalliimpi esine) ei enää mahdu autotalliin.

Kun olimme tehneet kapallisen elämää suurempia päätöksiä, mitkä tavarat säilytetään ja mitkä lahjoitetaan pois, tuli prosessin haastavin vaihe: Miten täysin käyttökelpoisesta ja suorastaan hyväkuntoisesta tavarasta pääsee eroon muuten kuin viemällä sen kaatopaikalle?

Ajoimme yhden päivän ympyrää tarjoamalla lamppuja ja kirjahyllyjä paikallisille hyväntekeväisyysjärjestöille. Teksasissa olimme tottuneet siihen, että hyväntekeväisyysjärjestöt ottavat kiitollisina vastaan kaiken mahdollisen. Täällä itärannikoilla vastaus oli jyrkkä ei. Jalkalamppu oli liian valkoinen ja hylly liian iso ja lisäksi tulimme tarjoamaan niitä aivan väärään aikaan.

Tulimme siis tavaroinemme takaisin kotiin ja pohdimme uutta strategiaa. Vihdoin päätimme laittaa ilmoituksen paikalliselle keskustelupalstalle internettiin. Kahdessa tunnissa lähes kaikki tavarat olivat menneet kuin kuumille kiville. Esimerkiksi kirjahyllyjä olisi pitänyt olla paljon enemmänkin tarjolla, samoin kuin lasten sänkyjä.

Loput tavarat menivät Freecycle-internetryhmän välityksellä paikallisille tavarantarvitsijoille.
(http://www.freecycle.org/)

Kaksivuotiaan sanoin: "Nyt meillä on jälleen avaraa, kun ei ole niin paljon tavaraa."

Autotalliin varastoidun tavaran hinta vain kasvaa ajan myötä.

3 kommenttia:

marsa kirjoitti...

Kiitos taasen mukavasta bloggauksesta! Näitä aina odottelen. Mukavaa kuulla ihan näistä arkisista asioista ja eroista kulttuurien välillä. Toivottavasti jaksat vielä pitkään ihmetellä elämänmenoa siellä!

Satu kirjoitti...

Onkohan tämä blogi jäänyt pysyvälle tauolle?

Susanna Andersson kirjoitti...

Kiitos kommenteista, ihanat! Tähän tuli tosiaan hurja tauko, mutta nyt tekee mieli jatkaa. Kuulemisiin siis!