Naapureita ostamassa

Muutimme. Niin kuuluu Amerikassa säännöllisin väliajoin tehdä. Kun ihmiset ostavat täällä ensimmäisen asuntonsa, he eivät kuvittelekaan asuvansa siinä muutamaa vuotta kauempaa. Asunto vaihdetaan suurempaan ja parempaan heti kun se on mahdollista tai muutetaan ainakin paremmalle alueelle.

Asuinalueiden erot ovat täällä valtavia. Kiinteistönvälittäjämme totesikin ykskantaan, että emme me ole oikeastaan mitään asuntoa tässä hankkimassa vaan naapureita. Hyvät naapurit maksavat maltaita, huonoja saa puoli-ilmaiseksi.

Kiinteistönvälittäjämme kahlasi urheasti kanssamme kaikki varteenotettaviksi ajattelemamme kohteet. Kun olimme liian kiinnostuneita hyvästä talosta huonolla paikalla, hän hienovaraisesti, mutta päättäväisesti kierrätti meidät alueen ympäri teemalla: "Siinä talo, tässä naapurit." Ja ei kun seuraavaa kohdetta katsomaan.

Amerikkalainen kiinteistönvälitysjärjestelmä on muuten huomattavan kätevä. Asiakkaan ei tarvitse ottaa yhteyttä lukemattomiin kiinteistönvälitystoimistoihin, joiden kohteita haluaisi mennä katsomaan. Yksi ja sama välittäjä voi esitellä kaikkia listattuja kohteita asiakkaalle sopivana aikana. Välityspalkkion myyjän ja ostajan edustajat jakavat sitten puoliksi.

Asunnon hintaan yhdistetään lapsiperheissä koulujen hinta. Hyvällä alueella voit laittaa lapsesi yleiseen, maksuttomaan kouluun. Huonon koulupiirin alueella tuuppaat lapsesi mielelläsi kalliiseen yksityiskouluun.

Houstonin talousalueella asuu yhtä paljon ihmisiä kuin koko Suomessa. Houstonin lukuisista yleisistä ala-asteista kuitenkin vain kolmea voi huoletta suosia. Niissä lapset oppivat ensisijaisesti asioita, joita koulussa toivotaankin opittavan. Jos oma asunto ei kuulu yhdenkään näiden kolmen koulun alueelle, niin yksityiskouluun sitten vain.

Koulumaksuilla tai ilman, Houstonin asuntojen hinnat ovat kaukana Suomen hinnoista. Täällä saa niin sanotusti samalla rahalla reilusti enemmän.

Kyltti pihalle ja uuteen kotiin. Muuttaminen on olennainen osa amerikkalaista arkipäivää.

Julkaistu Kirkkonummen Sanomissa torstaina 25.10.2007.

Hurrikaanit tulevat!

Tuskin hurrikaani on saanut pyöräytettyä itsensä käyntiin Atlantin ulapalla, kun TV-uutiset ovat jo tulvillaan uhkakuvia. Eikä pelkästään Amerikassa, vaan myös Suomessa asti. Saammekin Suomesta kiitettävästi varoitussoittoja tänne Meksikonlahden rannalle jo ennen kuin meillä niukkatelevisioisilla ihmisillä on mitään käsitystä mahdollisesta hurrikaaniuhasta. Sanomalehti kun tulee vasta aamulla.

Kaksi vuotta sitten näytti ihan oikeasti siltä, että hurrikaani Rita olisi tulossa hitaasti, mutta varmasti suoraan kohti Houstonia. Vain kuukausi aikaisemmin hurrikaani Katrina oli pyyhkäissyt New Orleansin pois maailmankartalta, ja ihmiset oli helppo saada Houstonissakin paniikkiin.

En voinut uskoa, että Amerikassa loppuu tavara kesken, mutta niin vain kävi. Ensin loppuivat kaupoista vanerilevyt, joilla suojattiin talojen ikkunat lentävien tavaroiden varalta. Sitten loppui pullotettu vesi ja huoltoasemilta polttoaine. Suuri menekki oli myös ruokatölkeillä, ensiapupakkauksilla, taskulampuilla ja sääradioilla.

Sitten lähdettiin pakoon. Hurrikaanit ovat siitä hyviä luonnonilmiöitä, että niiden tulo mantereelle kestää yleensä monta päivää. Ritan oli määrä saavuttaa Houston lauantaina, ja keskiviikkona suurin osa houstonilaisista lähti liikkeelle. Moottoritiet tukkeutuivat täysin, ja monet kertoivat tehneensä kolmen tunnin matkaa 24 tuntia. Polttonaine loppui, vesi loppui, ihmiset läkähtyivät kuumaan autoon ja koira kuoli.

Meille keltanokille kävi tuuri. Olimme muuttaneet Houstoniin vain kuukausi aikaisemmin, ja televisiokin oli vielä muuttolaatikossa. Emme nähneet yhtäkään uutislähetystä, joten emme osanneet hätääntyä. Seurasimme hitaasti kulkevan hurrikaanin matkaa internetistä ja päätimme hypätä autoon perjantaina. Kaikki moottoritiekaistat olivat käännetty kulkemaan poispäin Houstonista. Teillä ei ollut sen suurempaa liikennettä. Kolmen tunnin matkaan meni kolme tuntia.

Eikä Rita sitten tullutkaan Houstoniin. Se päätti viime hetkellä muuttaa kurssinsa pohjoiseen ja päätyi maihin Louisianassa. Houstonissa meni sähköt.

Hurrikaani Ritan jälkeen moottoriteille ilmestyivät uudet kyltit. Hurrikaanin uhatessa kaikki kaistat käännetään kulkemaan poispäin rannikosta.


Tämän alueen hurrikaanien etenemistä voi seurata internetissä sivulla:
http://www.nhc.noaa.gov/

Julkaistu Kirkkonummen Sanomissa torstaina 20.9.2007.

Sankareita kaikki

Houstonilaisen Astros-baseballjoukkueen jäsen onnistui osumaan mailallaan palloon kolmannentuhannennen kerran. Tähän saavutukseen on pysynyt vain 27 ammattilaispelaajaa kautta aikoijen. Pelaajasta tuli siis välittömästi sankari, jota juhlittiin joka puolella kaupunkia.

Liityimme mukaan, onhan aina hauska juhlia jotain. Astros-paidat päälle ja ulos. Jokainen vastaantulija tuli juttelemaan teemalla: "Hieno peli eilen, vai mitä?" Vastasimme sujuvasti, että tosi hieno, vaikkemme ole koskaan nähneet yhtäkään baseballpeliä. Onneksi on sanomalehdet, joissa ei merkittävien urheilusuoritusten aikaan ole paljonkaan muita uutisia.

Amerikkalaiset ovat täysin urheiluhullua kansaa. Vähäpuheinen putkimiehemme vaikutti uudestisyntyneeltä, kun hän tuli viime talviolympialaisten aikaan korjaamaan vesihanaamme.
"Tehän olette Suomesta?" hän hihkui ensi sanoikseen. "Sieltä tulee kovia urheilijoita. Jääkiekossa menee nyt lujaa."
"Niin taitaa mennä. Mutta oletteko koskaan kuullut suomalaisista vesihanoista? Ne ovat, mikäli mahdollista, vielä parempia kuin talviurheilijamme. Saisimmekohan yhden vesihanan tilattua tännekin?" sirkutin.
"Entä kesälajit? Pelataanko Suomessa amerikkalaista jalkapalloa? Miten on tenniksen laita?" hän vastasi.
Oraksen vesihana jäi tilaamatta, mutta Jarkko Niemisen pelejä tuli analysoitua.

Amerikkalaisten suurin urheilutapahtuma lienee amerikkalaisen jalkapallon loppuottelu Super Bowl. Varsinainen kilpailu on kuitenkin vain osa tapahtuman viehätystä. Syöminen ja mainokset ovat vähintään yhtä tärkeitä. Super Bowlin aikana järjestetään lähes joka kodissa suuret juhlat. Erään arvion mukaan niissä syödään tämän yhden illan aikana yhtä paljon kaloreita kuin koko Afrikassa vuodessa. Yritykset tekevät Super Bowlia varten erityisen riehakkaita mainoksia, jotka esitetään televisiossa vain kyseisenä iltana. Monet sanovatkin katsovansa peliä pelkästään mainosten vuoksi.

Suurelle osalle amerikkalaisia peli on kuitenkin pääasia. Eikä tämän kansallisen pelin voittajajoukkueesta tule mitään Amerikan mestaria. Siitä tulee suoralta kädeltä maailman mestari. Amerikkalaisille ei merkitse mitään, ettei muita maita ole alunperinkään pelissä mukana. Suomalaiselta meni nakkisämpylä väärään kurkkuun.

Go Astros! Mikään ei ole niin hauskaa kuin penkkiurheilu.

Julkaistu Kirkkonummen Sanomissa sunnuntaina 5.8.2007.

Kun maailma ei riitä

Kesäloma. Hyvää aikaa tehdä kaikkea sitä, mitä ei tavallisesti ole saatu aikatauluun mahtumaan. Amerikassa tämä koskee erityisesti lapsia. Kun koulusta on lomaa, on tuupattava päivä täyteen harrastuksia. Muutenhan lapsi tylsistyy.

Onneksi on leirejä. On päivän, viikon, kuukauden tai koko kesän mittaisia leirejä. Osaan mennään asumaan kokonaan, osassa käydään vain päivisin kääntymässä. Aiheet vaihtelevat yleisestä seikkailusta urheiluun, tieteistä taiteisiin ja rauhanaatteesta sotaharjoituksiin.

Joskus luulin, että leirit ovat sitä varten, että lapsilla on joku paikka, minne mennä vanhempien työssäolon ajaksi. Työstä kun pidetään lomaa korkeintaan kaksi viikkoa, koulusta kolme kuukautta. Mutta ei, kotona lapsiaan hoitavat äidit ja kokopäiväiset lastenhoitajat kiikuttavat lapsia leiriltä toiselle ihan samaan tahtiin kuin työssäkäyvät vanhemmatkin.

Tuttavaperheemme nelivuotias käykin tällä viikolla taitoluisteluleiriä, ensi viikolla on vuorossa uintileiri, sitten on balettileiri ja sen jälkeen vielä toinen viikko taitoluisteluleiriä, kunnes hänen on aika lähteä taistelemaan Amerikan mestaruudesta nelivuotiaiden taitoluistelukisoihin.

"Entä mitä teidän lomasuunnitelmiinne kuuluu?" kysyi tämän nelivuotiaan ylpeä äiti.
"Me ajattelimme mennä Suomeen," vastasin. "Ideaalitapauksessa asetumme siellä pieneen mökkiin mahdollisimman kauas muusta asutuksesta. Neljän viikon ajan huvittelemme saunomalla ja kuuntelemalla radiosta rannikkoasemien säätietoja. Sitten tulemme takaisin."
"Kuulostaa... hmm... upealta. Good luck," vastasi äiti oudoksuen.

Amerikkalaisia toimettomuus häiritsee. He aloittavat aktiivielämän vauvana ja jatkavat vanhuuteen. Sillä välillä ei paljon pysähdellä. Ja kiire on.

Vastasyntynyt istutetaan TV:n ääreen Baby Einstein -sarjaa katsomaan. Kolmevuotiaalle ei lueta kuvakirjoja, koska äidin mukaan ne eivät lasta kiinnosta. Luetaan Neiti Etsivä -teinisarjaa. Mitä lie tehdään sitten teininä?

Maassa maan tavalla. Pitkää ja rauhallista lomaa kaikille suomalaisille! Ja "Good luck."


Minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa. Uimataidon lisäksi lapset oppivat olemaan aina menossa.

Julkaistu Kirkkonummen Sanomissa torstaina 12.7.2007.

Kaunistumassa

Kävelin muina miehinä kauppakeskuksen käytävällä, kun viereisestä voideputiikista hyökkäsi luokseni sliipattu nuorimies ja henkäisi: "Ovatko rouvan kynnet luonnontilassa?" Kohotin hämmästyneenä nyppimättömiä kulmakarvojani, jolloin hän sanoi: "Tule. Kyllä me voimme sinut vielä pelastaa."

Kukaan itseään kunnioittava amerikkalaisnainen ei kulje kynsineen ja karvoineen luonnontilassa. Noin joka toinen viikko he istuvat manikyyrissä ja pedikyyrissä huollattamassa kynsiään. Niitä viilataan, kiillotetaan, vahataan ja lakataan. Niihin maalataan kukkasia ja istutetaan kiviä, kunnes kynnet ovat koreita kuin karamellit. Eikä edes haittaa, vaikka omia kynsiä ei suuremmalti olisikaan. Silloin otetaan rakennekynnet eli vähintään tuuman mittaiset muoviliuskat omien tynkien päälle.

Samalla kun kynnet saavat lisukkeensa, karvat saavat kyytiä. Kasvoista, kainaloista ja jaloista poistetaan kaikki ylimääräinen. Olet tosi eurooppalainen, jos naistä paikoista pukkaa kiellettyjä haivenia.

Ainoa paikka, missä karvoja pitää olla, on pää. En tiedä, kumpi on keksitty ensin amerikkalaisnaisen tai Barbie-nuken jättikuontalo, mutta joka tapauksessa ne ovat omassa skaalassaan identtiset. Tukan pitää olla muhkea, pöyhkeä ja tietysti mahdollisimman pitkä.

Kun menet lyhyen tukan kanssa kampaajalle, voit olla täysin varma, että tulet ulos näyttäen pojalta. Harva osaa täällä leikata naiselle sopivan lyhyen tukan. Ei edes auta, että menet kaupungin kalleimpaan salonkiin. Omasta poikatukastani olen onnistunut maksamaan jopa 200 dollaria, kunnes tajusin, että saman tyylin saa kulmaparturista kympillä.

Peruskauneudenhoitotoimenpiteisiin kuuluu myös hampaiden valkaisu ja suoristus. Ei riitä, että hampaat ovat vain terveet ja puhtaat. Hammasraudat ovat aikuisillakin yleinen näky, ja valkaisu on suosittua kansanhuvia.

Houston on kauneusleikkausten mekka, jossa silikonia riittää ja laser viuhuu. Muutaman kerran olen erehtynyt luulemaan parin vuoden ikäisten lasten isoäitiä lasten äidiksi. Joko kyseessä on hyvät geenit, erinomainen kirurgi tai sitten ihminen yleisesti ottaen vain kaunistuu vanhetessaan. Luotan viimeiseen vaihtoehtoon.

Kynnet pitää olla Amerikassa mallillaan. Kynsihoitoloita onkin lähes joka korttelissa, ja iltaisin ja viikonloppuisin ne pullistelevat asiakkaista.

Julkaistu Kirkkonummen Sanomissa torstaina 28.6.2007.

Ase(nne)vamma

Viime kuun aikana Yhdysvaltojen läpi pyyhkäisi tappava psyykkinen epidemia. Harva se päivä sai lehdestä lukea, kuinka joku onneton sielu oli ottanut kohteekseen toisen onnettoman sielun ja ampunut molemmat. Tai useammankin.

Myyvimmät tapaukset uutisoitiin vilkkaasti Suomessa asti, muut jäivät täkäläisten paikallislehtien sivuille. Suomalaisissa lehdissä kerrottiin myös, että amerikkalaiset ovat vihdoin alkaneet miettiä käsiaseiden saatavuuden rajoittamista. Ehkä, mutta eivät tosissaan.

Ampumatapausten jälkeen paikallisen lehtemme yleisönosastot riehaantuivat liputtamaan jokaisen kupeelle asetta. Lopulta Teksasin kuvernöörikin kannusti kaikkia kansalaisia kantamaan asetta mukanaan olivatpa he sitten kirkossa tai yliopistolla tai missä hyvänsä. Naapurillamme, ikiaikaisella teksasilaisella, oli tällaiseen kehityssuuntaan vain yksi sana: "Inhottavaa."

Ymmärrettävää on, että äänestäjistä riippuvaiset poliitikot kannattavat mieluummin aseita kuin vastustavat niitä. Kukaan ei halua puuttua perustuslaissa luetelluihin oikeuksiin. Kukaan ei myöskään halua suututtaa jättimäistä asejärjestöä NRA:ta.

Onhan toki amerikkalaisten aseidensaannissa jo nyt tiettyjä rajoituksia. Joissain osavaltioissa saat ostaa ainoastaan yhden käsiaseen kuukaudessa. Viralliset aseliikkeet tarkastavat vielä taustasi mielenterveyshäiriöiden ja rikosrekistereiden varalta. Mutta jos nämä rajoitukset tuntuvat liian rankoilta, voit ostaa aseita aivan vapaasti asemessuilta tai yksityisiltä keräilijöiltä.

Niin tai näin, varmasti puolella amerikkalaisista on ase kotona ja toisella puolella on sellainen autossa. Ja hyvä, jos yksi ase riittää. Kuitenkin todennäköisyys, että tulet aseellasi ampumaan sinua vastaan hyökkäävän rikollisen, on yksi miljoonasta. Huomattavasti todennäköisempää on, että perheen lapsi löytää aseen ja ampuu sillä vahingossa itsensä tai joku perheenjäsen kiivastuksissaan tekee sen. Lastenlääkärimme seinällä onkin juliste, jossa kerrotaan, että joka toinen tunti joku lapsi kuolee Amerikassa näin.

Jo muinaiset roomalaiset oivalsivat, että ei ole järkevää saattaa aseita kaikkien saataville. Rooman liikennepoliisit pyysivät joku vuosi sitten, että saisivat oikeuden kantaa asetta. Lupa evättiin, koska pääteltiin, että liikennepoliisit kuitenkin ampuisivat suutuspäissään kaikki Rooman jo valmiiksi päättömät autoilijat.

Suurimmalta osalta amerikkalaisista tämä ihmisluonteen ominaisuus on vielä jäänyt oivaltamatta.

Tämä kauhtunut kyltti postitoimiston ovessa kertoo, että postineidit tuntevat olonsa turvallisemmaksi, jos et lähesty heitä aseen kanssa. Kiitos.

Julkaistu Kirkkonummen Sanomissa sunnuntaina 3.6.2007.

Viihdytään kirkossa

Pohdimme taannoin erään houstonilaisen kanssa, missä olimme aikasemmin toisemme tavanneet. Hänen ensimmäinen kysymyksensä oli: "Missä kirkossa käyt?" Vakuutin, etten tosiaankaan käy missään kirkossa. Siellähän käy vain joku mummo potkukelkalla. Hän katsoi minua sen verran pahalla silmällä, että lähdin saman tien kirkkoja etsimään.

Yhdysvalloissa on kirkko lähes joka korttelissa. Ulkoapäin vain harva niistä näyttää kirkolta, pikemminkin betoniselta toimistorakennukselta, joka on helppo ohittaa. Sunnuntaisin kirkot tosin tunnistaa siitä, että niiden edessä on valtava liikenneruuhka. Isoimpien kirkkojen edessä on poliisit ohjaamassa liikennettä, koska ihmiset tulvivat kirkkoihin sankoin joukoin.

Uskonnollisia suuntauksia on Amerikassa lukemattomia. Pääsiäisenä sanomalehdessä oli sivukaupalla eri kirkkojen mainoksia. Pienten lasten vanhempana minulle suositeltiin ehdottomasti metodisteja (mitä lie?). Parhaat esikoulut kun ovat usein kirkkojen yhteydessä, ja metodistit ovat kirkoista lapsiystävällisimpiä. Siispä liittymään metodisteihin.

Heti ovella minut otettiin vastaan kuin paraskin kadonnut lammas. Jumalanpalveluksessa uusi tulokas esiteltiin ihmiseltä toiselle ja yhtäkkiä täysi salillinen kirkkokansaa muisti nimeni ja naamani. Kaikkia käteltiin, otettiin valokuvia ja oltiin kuin vanhat ystävät. Halleluja!

Metodistien kirkko muistuttaa sisältä luterilaista, mutta meno on rennompaa. Joka jumalanpalveluksen alussa ihmiset kiertelevät tervehtimässä toisiaan ja kävelevät pitkin kirkkoa vaihtamassa kuulumisia. Ja joka käänteessä kätellään. Kesken jumalanpalveluksen pappi voi lukea satuja lapsille tai kirkon oma nuorisobändi esiintyy. Kaikki viihtyvät.

Parhaiten ihmiset näyttävät viihtyvän Lakewood Churchissa, joka on tiettävästi Amerikan suurin seurakunta. Kirkko toimii sattumalta aivan naapurissamme hieman Hartwall-areenaa suuremmassa megasalissa. Joka viikko 38 000 ihmistä eläytyy kuuntelemaan täällä miljonääri-pastorin Joel Osteenin sanaa. Lisäksi jumalanpalvelus televisioidaan koko Yhdysvaltoihin ja lisäksi vielä sataan muuhunkin maahan.

Lakewoodin alttarilla tai paremminkin esiintymislavalla ei ole yhtään uskonnollista symbolia. Sen sijaan siellä on kauniita ihmisiä, rockbändi, innostunut kuoro ja jättikuvaruuduilla Hollywood-tason lyhytelokuvia raamatun tapahtumista. Puheessaan Joel Osteen motivoi parikymmentuhatpäistä kirkkokansaa sisäiseen sankaruuteen Jumalalla vahvistettuna. Ja kaikki näyttävät valaistuvan. Aamen.

Amerikkalaiset kirkot saavat rahoituksensa seurakuntalaisilta. On siis parasta saada ihmiset liikkeelle.

Julkaistu Kirkkonummen Sanomissa sunnnuntaina 22.4.2007.