Ain' työtäs tee

Kun suomalaisella työpaikalla lyödään faktat pöytään, amerikkalaisella työpaikalla jutellaan mukavia. Lähes alalla kuin alalla suuri osa työstä on suhdetoimintaa. Asiakkaat ovat tuttujasi, muistat kaikkien nimet mennen tullen, ja teet vähitellen kauppaa ohimennen sivulauseissa. Ja kaikki ostavat, eletäänhän kulutusyhteiskunnassa.

Amerikassa työnteon on oltava muutenkin rentoa, koska työpaikalla vietetään runsaasti aikaa. 12 tunnin työpäivä ei ole mikään erikoisuus. Siitä tosin pari tuntia kuluu aamun ja illan työmatkaruuhkissa istumiseen, toiset pari tuntia pitkään lounaaseen. Keskiverto toimistotyöntekijä käyttää lisäksi arviolta tunnin vesiautomaatin luona seisoskeluun ja toisen tunnin kollegojen ovenkarmeihin nojailuun. Jäljelle jää siis noin kuusi tuntia tehokasta työaikaa eli puolet päivän "työtunneista".

Euroopassa ihmiset tekevät työtä elääkseen. Amerikassa ihmiset elävät tehdäkseen työtä. Työn ja vapaa-ajan välinen raja on kuin veteen piirretty viiva. Sähköposteja tarkastellaan ahkerasti myös viikonloppuisin, ja jos joku onnistuu pitämään edes osan periaatteellisesta kahden viikon kesälomasta, puhelin ja tietokone ovat silloinkin joka päivä auki. Euroopassa vietettyjä lomia suositaan, koska silloin voi aikaeron vuoksi tehdä yöllä töitä ja silti viettää päivällä lomaa perheen kanssa.

Amerikassa työnteko kannattaa rahallisesti aina. Jos olet hyvä työntekijä, saat kunnon palkan, ja verottaja antaa sinun vielä pitääkin siitä suurimman osan. Työttömyys ei sen sijaan ollenkaan kannata. Tukia ei tunneta, ja työpaikan mukana menetät mm. hyvät terveydenhuoltopalvelut.

Suhteilla saadaan paljon työpaikkoja, hyvällä markkinoinnilla napataan loput. Koulutus on työnhaussa toissijainen asia. Tärkeintä on se, mitä pystyt tekemään tai ainakin sanot pystyväsi. Ihmisiä on helppo palkata ja irtisanoa. Epäonnistunut rekrytointipäätös ei näin ollen suista yritystä konkurssin partaalle, ja työntekijät saavat aina uusia työpaikkoja. Virheitä ei pelätä samalla tavalla kuin Suomessa. Virheitä saa tehdä ja tyhmiä saa kysyä, kunhan sitten oppii. Eikä kukaan tule jälkeenpäin muistelemaan, miten joku kerran erehtyi, vaan suunta on aina eteenpäin.


Amerikkalaisille työnteko on tärkeää, ja kulutusyhteiskunnan pelisäännöt opitaan varhain. Jopa lapset markkinoivat mehu- ja keksimyyntikojujen antimiaan ammattitaitoisesti.

Julkaistu Kirkkonummen Sanomissa torstaina 22.3.2007.

Aina nälkä ja koko ajan jano

Teksasissa kaikki on suurta, ihmisetkin. Eikä ihme. Kun muualla ruokakaupassa pääsee ensin käsiksi hedelmiin ja vihanneksiin, Houstonissa kaupan ovelta avautuu kakku-, piiras- ja leivosmeri. Harva onnistuu purjehtimaan sen läpi niin, ettei yksikään riemunkirjava leivonnainen, kätevässä perhepakkauksessa, päädy ostoskärryhin.

Amerikkalaiset kauppiaat ovat oivaltaneet, että ostaja kannattaa pitää hyvässä vireessä koko kauppakierroksen ajan. Pienia putiikkeja lukuunottamatta kaupoissa on todennäköisesti kahvila ja aivan varmasti iso ilmainen yleinen WC, ja ostoskärryissä tietysti mukitelineet. Ihmiset siemailevat kahviaan vapautuneesti samalla kun lukevat kirjakaupan kirjaa, hypistelevät hameita tai ostavat makkaraa.

Autoissaan amerikkalaiset eivät selviäisi mitenkään ilman mukitelineitä. Aamukahvi haetaan drive-in-kahvilasta, lounas drive-in-pikaruokalasta ja muuten vain poiketaan vaikka drive-in-pirtelölle. Myös lasten turvaistuimissa on mukitelineet.

Illallisen houstonilaiset syövät mielellään ravintolassa. Ulkona syöminen on halpaa ja valinnanvaraa riittää. Kun kysyt täällä tietä, houstonilainen opastaa sinut ravintoloiden mukaan. Katujen nimiä ei niin hyvin muisteta, mutta ravintolat tunnetaan tarkkaan.

Pihvit ovat tietysti teksasilaisten herkkua, ollaanhan karjapaimenien kotikonnuilla. Ravintolassa pitää muistaa tilata jotain lisuketta pihvin kanssa. Muuten päätyy syömään pelkästään lautasellisen lihaa, kenties yhdellä sipulinrenkaalla koristettuna.

Amerikkalaiset syövät nopeasti ja tehokkaasti. Kun suomalaisryhmä viihtyi sunnuntaibrunssilla kuusi tuntia, amerikkalaisen seurueen kanssa sama homma oli ohi kahdessa tunnissa. Kaloja, lihoja ja jälkiruokia ei mitenkään eritelty, vaan kaikki mätettiin yhtä aikaa lautaselle. Valmista tuli saman tien.

Teattereissa ja konserteissa näkee ihmisiä jättimäisten pasta-annosten kanssa vielä kymmenen minuuttia ennen esityksen alkua. Jotenkin he sitten onnistuvat hotkaisemaan ravinnon sisuksiinsa parissa minuutissa, että ehtivät vielä nauttia esityksestäkin. Taitolaji.

Myös lapset käyvät mielellään ravintoloissa. Tämä "Lupe Tortilla" on käyttänyt neljänneksen pinta-alastaan lasten leikkipaikkaan.

Julkaistu Kirkkonummen Sanomissa sunnuntaina 25.2.2007.

Potkulaudalla puhdasta

Mitäs te teitte jouluna? Me teimme roskia. Tai ei niitä mitenkään erikseen tarvinnnut tehdä. Niitä vain tuli. Ja paljon.

Asuntoalueellamme roskat kerätään kahdesti viikossa. Jätehuollon miehet ovat valmistautuneet koitokseen jäteauton ja valtavin saavein varustettujen potkulautojen kanssa. Kaksi miestä rullailee potkulaudoilla talolta toiselle ja kerää saaveihinsa jätesäkin poikineen. He sukkuloivat talojen välillä vinhaa vauhtia ja ovat monta kertaa olleet vähällä jäädä auton alle ampaistessaan kadun yli näkemättä saavin takaa yhtään mitään.

Kun saavit ovat täynnä, potkulautamiehet käyvät kippaamassa ne heitä seuraavaan jäteautoon. Jos olet onnistunut tuottamaan jätettä enemmän kuin kuusi isoa jätesäkillistä, joudut raahaamaan säkit itse kadunvarteen, josta ne voidaan heitellä suoraan jäteautoon. Mitään pientä irtoroskaa ei tällä keräilymenetelmällä suvaita, mutta isot sen sijaan käyvät. Voit raahata tyrkylle vaikka sohvakalustosi, niin miehet heittävät senkin kokonaisena jäteauton kitaan.

Jouluna vain harva naapurustomme asukkaista selvisi alle kuuden jätesäkin. Tyypillisin näky joulun jälkeen olikin pienen henkilöauton kokoinen kasa jätesäkkejä kadunvarressa ja päällimmäisenä vielä joulukuusi kuin kattotelineellä ikään.

Amerikkalainen pakkauskulttuuri suosii jätteidentuottoa. Ken on joskus avannut yhdenkin Barbie-nuken paketistaan, on saanut esimakua siitä, miten täällä kaikki on pakattu. Paketin täytyy olla mahdollisimman suuri, näyttävä, moninkertainen ja runsas. On suorastaan toissijainen asia, millainen tuote paketista lopulta paljastuu.

Kierrätystä ei suuremmalti täällä ronskissa Teksasissa harrasteta. Kaiken voi huoletta laittaa roskiin, mutta jos välttämättä haluaa, voi tilata itselleen pienen kierrätyslaatikon. Siihen laitetaan lehdet, pahvit, tölkit ja muovipurkit iloisen irrallisesti sekaisin. Kerran viikossa tulee kierrätysauto miehineen ja laatikon sisältö heitetään lajittelematta auton uumeniin.

Kierrätyskeskuksiakin täällä on, ja niihin voi viedä myös lasia. Jossain päin Teksasia on kuulemma myös kierrätyskeskus, johon saa viedä pattereita. Ehkä jonain päivänä teemme sinne matkan pattereittemme kanssa, mutta siihen asti: surutta roskiin!

Siirtymätaipaleilla miehet roikkuvat kätevästi jäteauton sivuilla ja potkulaudat saaveineen rullaavat perässä.

Julkaistu Kirkkonummen Sanomissa torstaina 18.1.2007.

Enempi parempi

"Kiipeilytaitoisille miehille töitä! Jouluvalosesonki parhaimmillaan!" Näin mainostettiin tienvarren julisteessa jo marraskuussa. Ja eikö mitä. Heti kun kiitospäivän kalkkuna oli saatu marraskuun lopulla syötyä, ihmiset kirmasivat pihoilleen jouluvalot kainalossa.

Hetkessä koko tienoo tuikki ja kimmelsi. Joulupukit ja lumiukot kohosivat kolmimetrisiksi ilmatäytteisiksi pihakoristeiksi, ja valoporot saatiin nyökyttelemään hyväksyvästi päätään aamusta iltaan.

Kiipeilytaitoisille oli töitä. Eräänä aamuna tasan klo 7 viisi raavasta miestä iski tikkaansa naapuritalomme seinään ja lähti havukäätyjen ja jouluvalojen kanssa kiipeämään kohti korkeuksia. Räystäät, ikkunanpielet, ovensuut ja kulmat saivat kaikki valaistuksensa. Illalla klo 23 miehet kiersivät vielä viimeisiä lamppunaruja suuren pihatammen latvassa. Kyllä tuli valoa pimeyteen.

Houston muistuttaa näin joulun alla erehdyttävästi viihdekaupunki Las Vegasia. Kasinot puuttuvat, mutta valoja ja vauhtia riittää. Joku kirkko yrittää moottoritien laidassa mainostaa, että joulussa olisi kyse muustakin kuin ostos- ja koristeluhysteriasta. Mutta kun kilpavarustelu on kuumimmillaan, ei ehdi ajatella.

Lahjat eivät koristeiden rinnalla kalpene. Esimerkiksi työpaikan joulujuhlista kotiin kannettu herkkukori kannattaa tutkia tarkkaan. Makkarapaketin alta saattaa hyvinkin paljastua viimeisintä huutoa oleva elektroninen laite, design-vaateparsi tai hämmästyttävällä summalla varustettu lahjakortti. "Saituri Scrooge" on selvästi vain taruolento.

Myös tippejä jaetaan jouluisin tavallista runsaammin. Erityisesti muistetaan lastenhoitajaa, siivoojaa, postimiestä, roskakuskia, puutarhuria, talonmiestä, ovimiestä, parturia ja kuivapesulaa.

Kaikesta hälinästä huolimatta joulu ei ole Amerikassa kaikkien juhla. Koskaan ei voi olla varma, mitä uskontoa tai aatesuuntaa muut kannattavat. Siksi ennen juhlatoivotuksia kysytäänkin aina: "Vietättekö joulua?" Myöntävän vastauksen jälkeenkin on turvallisinta vain huikata: "Happy Holidays!"


Amerikkalaiseen jouluun kuuluu tietysti jouluvalofestivaalit. Tässä yhden osallistujatalon tyylinäyte helteisessä Teksasissa.

Julkaistu Kirkkonummen Sanomissa sunnuntaina 17.12.2006.

Politiikkaa ja Suuria Kurpitsoja

Oli vaalit. Muutama amerikkalainen äänesti. Vaikka kerrankin olisi saanut monta kärpästä yhdellä iskulla. Amerikkalaiset nimittäin äänestivät edustajia vaalipiireittäin noin kolmeenkymmeneen paikkaan. Kaikkia valtion, osavaltion, piirikunnan ja kunnan paikkoja täytettiin samalla kertaa aina senaattoreista ja kongressiedustajista paikallisiin tuomareihin ja varainhoitajiin asti. Silti vain neljännes kansalaisista kävi antamassa äänensä. Amerikkalaisilla olisi siis demokratian parannustyötä ihan kotikonnuillakin.

Äänestys sujuu hedelmäpeliä muistuttavalla masiinalla. Jos on kiire, voi valita automaattisesti sopivan värisuoran: demokraatit tai republikaanit. Kone äänestää silloin kaikkiin kolmeenkymmeneen paikkaan kyseisen puolueen edustajaa. Jos äänestäjän aatemaailma on kirjavampi, voi näppäillä valintoja yksitellen. Naapurimme selvisi urakasta seitsemässä minuutissa.

Amerikkalainen ja suomalainen vaalimainoskäytäntö eroaa toisistaan huomattavasti. Täällä omakotitalojen asukkaat koristelivat pihansa suurin vaalimainoksin Halloween-kurpitsojen, kummitusten ja luurankojen lisäksi. Autojen takapuskurit pullistelivat kannatustarroja, ja aktiivisimmat ehdokkaat lähettivät perheenjäsenensä tervehtimään ihmisiä ovelta ovelle. Televisiomainoksia ja suoramarkkinointia tuli tuutin täydeltä. Sanomalehdissä ei mainostanut kukaan.

Miljonäärit kantoivat ehdokkaille kilvan rahaa. Eräs antoi viisi miljoonaa dollaria kymmenelle ehdokkaalle. Näistä vain kaksi tuli valittua. Miljonääri ei siis tällä kaudella päässyt kirjoittamaan montakaan lakia. Paremmalla onnella ensi kerralla.

Amerikkalaisessa vaalimainonnassa vastaehdokkaiden mustamaalaus on suosittua. Tämän syksyn kampanjoinnissa lennokkaimmalla tuulella ollut ehdokas väitti kilpailijansa aiheuttavan ihmisille mm. astmaa. Nyt kuitenkin mustamaalauskalikat näyttivät osuvan niitä viljelevien ehdokkaiden omaan nilkkaan.

Amerikkalaiset ovat selvästi lakanneet uskomasta kaikkea, mitä heille kerrotaan. Toivoa siis on.


Tänä syksynä Halloween-kurpitsat ja vaalimainokset täplittivät ihmisten pihoja sulassa sovussa.

Julkaistu Kirkkonummen Sanomissa torstaina 16.11.2006.

Väistä ja aja!

Kun vastaan pompahtelee sataakahtakymppiä harava, tiedät olevasi amerikkalaisella moottoritiellä. Pakettiauto on täällä harvinaisuus. Täytyy olla avolava. Korkea, leveä, muhkea ja kromattu avolava. Lavalla ei kyllä yleensä näe kuljetettavan mitään. Ehkä siksi, että kaikki on jo lentänyt moottoritiellä matkasta. Tavaroiden kiinnittäminen ei kuulu täällä tapoihin, eikä peruutuspeiliin paljon vilkuilla.

Amerikkalainen ajokulttuuri on kummallinen sekoitus täydellistä itsekkyyttä ja kohteliasta joustavuutta. Voit aivan hyvin antaa kahdenkymmenen autoilijan odottaa takanasi kytätessäsi sopivaa hetkeä u-käännöksen tekoon. Kukaan ei välitä. Moottoritiellä voi huimissa nopeuksissa mistä tahansa kolosta putkahtaa esiin auto, oli tilaa tai ei. Kukaan ei taaskaan välitä. Paitsi ehkä joku suomalainen.

Näihin automääriin nähden onnettomuuksia sattuu täällä vain harvoin. Amerikkalaisen ajokortin saa kun läpäisee lyhyet teoria- ja ajokokeet. Teoriaosuuteen on oppikirjakin, mutta harva väittää sen lukeneensa. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että kirjan ensimmäinen lause on luettu tarkkaan: "Jokaisen ajajan täytyy aina väistää muita." Ei sitten muuta tarvitsekaan tietää.

Suomalaisesta ajokulttuurista tullut jääräpää on amerikkalaisten autoilijoiden seassa ensin ihmeissään. Mehän ajamme vaikka läpi harmaan kiven, jos vain kaista- ja muut merkit viittaavat, että niin kuuluu tehdä. Onneksi amerikkalaiset ovat tottuneita väistelemään.

Risteyksissä väistämiskyky on todella tarpeen, koska harva pysyy autonsa kanssa omalla kaistallaan. Suoraan menijä muistaa keskellä risteystä sittenkin kääntyä, ja kääntyjä onkin menossa suoraan. Ja jos olet nainen, jatkat kaiken keskellä äskeisissä punaisissa valoissa aloittamaasi meikkausta ja puhut toisella kädellä kännykkään.

Suomessa näillä taidoilla pääsisi jo sirkukseen.


Moottoriteillä betonia riittää ja uutta rakennetaan jatkuvasti. Isompi seurue viilettää tässä ruuhkattomalla, aidatulla kimppakyytikaistalla.

Julkaistu Kirkkonummen Sanomissa sunnuntaina 15.10.2006.

Hyvin menee, mutta menköön.

Olin juuri astumassa ensimmäistä kertaa amerikkalaisen tavaratalon liukuportaisiin, kun sydämellinen myyjä tuli kysymään: "Hi! How are you?" Jäin siihen tien tukkeeksi miettimään, mitä minulle nyt tänään oikein kuuluukaan. Kun vihdoin olin muodostanut mielessäni vastaukseni, käännyin uudelleen myyjän puoleen vain huomatakseni hänen jo kadonneen.
Tajusinhan sitten, että myyjä oli vain ohimennessään tervehtinyt asiakasta. Mutta kun hän harhaanjohtavasti katsoi samalla silmiin ja kumartuikin hieman lähemmäksi, niin johan aloin miettiä, että nyt on tosi kyseessä.

Eräs toinen juuri Amerikkaan muuttanut untuvikko vastasi tervehdyskäynnille tulleelle naapurinrouvalle kaunistelemattomaan suomalaistyyliin: "I feel like sh*t!" Amerikkalaisen ilmekään ei värähtänyt, hymy oli aivan yhtä säteilevä kuin aikaisemminkin, mutta hän katsoi parhaakseen kääntyä saman tien kannoillaan ja päätyä tarkastelemaan uutta naapuriaan turvallisemman välimatkan päästä.

Normaalioloissa amerikkalainen tervehdysrituaali loppuu aina hyvän päivän toivotukseen: "Have a nice day!" Jos ei ole linnoittautunut kotiinsa, tämän toivotuksen kuulee lukemattomia kertoja päivässä. Jopa Houstonin kaduille eksyneet harvat kävelijät tervehtivät toisiaan näin, ja esimerkiksi kaupoista ei mitenkään pääse ulos ilman kyseistä ilosanomaa.

Me suomalaiset syytämme amerikkalaisia pinnallisesta tekopirteydestä, mutta en voi olla huomaamatta, miten tämä tekopirteys tarttuu. Päivästä tulee väkisinkin hyvä, kun jatkuvasti niin sanotaan. Ja kun tutuille ja tuntemattomille todetaan mennen tullen, että meneepä minulla hyvin, niin kylläpä sitten meneekin.

Auts! Nyt tulee Suomesta koivuhalolla päähän, mutta ei se haittaa. Hyvää päivänjatkoa vaan kaikille!


Jättipakkauksissa tavaroita myyvän Sam's Clubin ovella hymyilee aina virallinen tervehtijä.

Julkaistu Kirkkonummen Sanomissa torstaina 21.9.2006.