Suositaan suomalaista

Mikä mahtaa olla nykyisin enää täysin suomalainen tuote kansainvälisillä kuluttajamarkkinoilla? Omistuspohjan ja valmistusmaan mukaan ei varmastikaan kovin moni. Onneksi on kuitenkin mielikuvat, joiden mukaan tietyt tuotteet ovat aina vaan suomalaisia. Kun sellaisia löytää maailmalta, tulee väistämättä huudettua parin hyllymetrin verran hurraata.

Harva suomalainen tulee toimeen pitkiä aikoja ilman Fazerin Sinistä. Varsinkin jouluna sitä on saatava. New Yorkin suunnalla kyseinen herkku väijyy ostajaa tavallisen ruokakaupan hyllyllä pienessä, siistissä, hopeanvärisessä rasiassa. Houstonissa tällainen onni ei suklaanystävää kohtaa. Täällä saatavat konvehdit ovat jostain kumman syystä Finlandia Vodka -täytteisiä. Eihän sellaisia myydä edes Suomessa.

Jos täällä haluaa suosia ruokavaliossaan suomalaista, on tavallisen kaupan antimissa tyydyttävä Vaasan näkkileipään Benecol-margariinilla höystettynä. Jälkiruoaksi voi vielä nauttia luontaistuotteeksi luokiteltua Pandan lakritsia. Ja juomaksi sitten sitä Finlandia Vodkaa.

Huonekaluliike Ikea on ulkosuomalaisen ystävä, vaikka ruotsalainen onkin. Kaukaa viisas lähtee muutaman vuoden työkomennukselle pelkkä nyytti olalla ja suuntaa ensimmäiseksi huonekaluostoksille Ikeaan. Tulee huomattavasti halvemmaksi kuin huonekalujen vuokraaminen tai mukanaan rahtaaminen.

Mutta pääasia Ikeassakin on ruoka. Lihapullat ovat jo legendaarisia, ja muuten suomalaisen makuhermoja hellitään lähes kaikella mahdollisella sillistä siirappiin. Suuri osa Ikean ruokatuotteista on valmistettu Suomessa ja sitten naamioitu ruotsalaiseksi. Tätä kautta voikin vihdoin hyväksyä Ruotsissa valmistetun Turun Sinapin. Vuoroin vieraissa, vissiinkin.

Turun Sinappia ja muuta mahdollista tarvittavaa, mitä ei kaupan hyllyltä täällä onnistu löytämään, on myytävänä erinomaisissa Internetkaupoissa.

Jos näillä eväillä on onnistunut syömään itsensä tärviölle ja tarvitsee kaunistuakseen kotimaan kohennusaineita, on Lumene kiitettävästi rantautunut täkäläisen kosmetiikkamyymäläketjun hyllyille. Liikuntapuolen voi sitten hoitaa polkemalla Tunturin kuntopyörää tai kalastelemalla Rapalan välineillä. Ja jos ei muu auta, kannattaa verhoutua Marimekon lakanaan.

Hyllymetreittäin laskettuna Suomituotteiden pisimmän korren vie kuitenkin Fiskars. Amerikkalaiset ovat sangen innokkaita leikekirjojen tekijöitä, ja täkäläisen tarvikevalikoiman on oltava innostuksen suuruinen. Fiskarsilla on täällä tarjolla mitä mielikuvituksellisempia paperileikkureita, saksia ja paperien kuvioimiskoneita. Ei ole suomineito kotimaassaan sellaisia koskaan nähnyt.

Niin ja kännyköissä lukee aina silloin tällöin Nokia.

Fiskarsilla leikkaa Amerikan markkinoilla.

Suomituotteita saa mielellään listata lisää kommentteihin:

On lottovoitto...

Viimeisimmät suomalaiset vieraamme eivät hämmästelleet niinkään täkäläisten kauppakeskusten runsautta, liikenteen vilkkautta tai avaruussukkuloiden suuruutta. Heistä ihmeellisintä oli lasten ja raskaana olevien naisten lukumäärä. Molempia kun on täällä aivan vilisemällä.

Amerikassa ei tunneta äitiyslomia, äitiyspakkausta, lapsilisiä tai kotihoidontukea. Sen sijaan kotiäitiyttä pidetään täällä ihan kunnon ammattina. Kotiäidillä on virallinen ammattinimikekin: homemaker eli kodin tekijä.

Puolisoiden yhteisverotuskäytäntö mahdollistaa sen, että perhe elää myös yhden vanhemman tuloilla. Jos taas molemmat vanhemmat haluavat jatkaa työntekoa, verottaja antaa perheen yhä pitää suurimman osan tuloistaan. Tästä syystä perheellä on varaa palkata esimerkiksi täysipäiväinen lastenhoitaja kotiin.

Odottavat äidit ovat myös arvossaan. Ensimmäistä lastaan odottavalle ystävät, sukulaiset ja työtoverit järjestävät baby showerin eli odotusjuhlat. Juhlien lahjalista muistuttaa tyypiltään suomalaista häälahjalistaa ja sisältää kaikkea tarpeellista turvaistuimesta tuttipulloon.

Kaupat ovat oivaltaneet odottavien äitien ostotarpeet. Heille on varattu omia parkkipaikkoja kaupan oven edestä. Näin suuretkin ostossaaliit saadaan pyöreän vatsan kanssa helposti autoon.

Todellinen odottavien äitien arvostuksen mittari on kuitenkin itse synnytys. Suomalaisessa sairaalassa saat aika kauan anoa vähänkin lämmitettyä jyvätyynyä vahvempaa kivunlievitystä. Amerikkalaisessa sairaalassa taas ei tunneta kipua. Näin asian ilmaisi amerikkalainen kätilö. Anestesialääkäri kutsutaan paikalle heti kun olet astunut sairaalan kynnyksen yli, ja epiduraalihanat käännetään mukavasti kaakkoon.

Kun Suomessa kovan koulun käynyt synnyttäjä saa tällaisen kohtelun, hän luonnollisesti hätääntyy. Onhan hänelle Suomessa kerrottu, että mahdollisesti lapsi voi kivunlievityksessä huonosti, ja synnyttäjä ei osaa ponnistaa lasta ulos ilman kunnon "tuntumaa". Amerikkalainen lääkäri vastasi, että olisivat suoraan sanoneet, että rahasta on kyse. Lapset ovat molemmilla tavoilla yhtä terveitä, ja ponnistushetken on jo vuosikausia sekä Suomessa että Amerikassa pystynyt kertomaan supistuksia mittaava kone.

Kuka sitä taas halusikaan Suomeen lisää syntyvyyttä?

On lottovoitto synnyttää Amerikassa. Huone näyttää samalta kuin Suomessakin, mutta asenteet ovat toiset.

Naapureita ostamassa

Muutimme. Niin kuuluu Amerikassa säännöllisin väliajoin tehdä. Kun ihmiset ostavat täällä ensimmäisen asuntonsa, he eivät kuvittelekaan asuvansa siinä muutamaa vuotta kauempaa. Asunto vaihdetaan suurempaan ja parempaan heti kun se on mahdollista tai muutetaan ainakin paremmalle alueelle.

Asuinalueiden erot ovat täällä valtavia. Kiinteistönvälittäjämme totesikin ykskantaan, että emme me ole oikeastaan mitään asuntoa tässä hankkimassa vaan naapureita. Hyvät naapurit maksavat maltaita, huonoja saa puoli-ilmaiseksi.

Kiinteistönvälittäjämme kahlasi urheasti kanssamme kaikki varteenotettaviksi ajattelemamme kohteet. Kun olimme liian kiinnostuneita hyvästä talosta huonolla paikalla, hän hienovaraisesti, mutta päättäväisesti kierrätti meidät alueen ympäri teemalla: "Siinä talo, tässä naapurit." Ja ei kun seuraavaa kohdetta katsomaan.

Amerikkalainen kiinteistönvälitysjärjestelmä on muuten huomattavan kätevä. Asiakkaan ei tarvitse ottaa yhteyttä lukemattomiin kiinteistönvälitystoimistoihin, joiden kohteita haluaisi mennä katsomaan. Yksi ja sama välittäjä voi esitellä kaikkia listattuja kohteita asiakkaalle sopivana aikana. Välityspalkkion myyjän ja ostajan edustajat jakavat sitten puoliksi.

Asunnon hintaan yhdistetään lapsiperheissä koulujen hinta. Hyvällä alueella voit laittaa lapsesi yleiseen, maksuttomaan kouluun. Huonon koulupiirin alueella tuuppaat lapsesi mielelläsi kalliiseen yksityiskouluun.

Houstonin talousalueella asuu yhtä paljon ihmisiä kuin koko Suomessa. Houstonin lukuisista yleisistä ala-asteista kuitenkin vain kolmea voi huoletta suosia. Niissä lapset oppivat ensisijaisesti asioita, joita koulussa toivotaankin opittavan. Jos oma asunto ei kuulu yhdenkään näiden kolmen koulun alueelle, niin yksityiskouluun sitten vain.

Koulumaksuilla tai ilman, Houstonin asuntojen hinnat ovat kaukana Suomen hinnoista. Täällä saa niin sanotusti samalla rahalla reilusti enemmän.

Kyltti pihalle ja uuteen kotiin. Muuttaminen on olennainen osa amerikkalaista arkipäivää.

Julkaistu Kirkkonummen Sanomissa torstaina 25.10.2007.

Hurrikaanit tulevat!

Tuskin hurrikaani on saanut pyöräytettyä itsensä käyntiin Atlantin ulapalla, kun TV-uutiset ovat jo tulvillaan uhkakuvia. Eikä pelkästään Amerikassa, vaan myös Suomessa asti. Saammekin Suomesta kiitettävästi varoitussoittoja tänne Meksikonlahden rannalle jo ennen kuin meillä niukkatelevisioisilla ihmisillä on mitään käsitystä mahdollisesta hurrikaaniuhasta. Sanomalehti kun tulee vasta aamulla.

Kaksi vuotta sitten näytti ihan oikeasti siltä, että hurrikaani Rita olisi tulossa hitaasti, mutta varmasti suoraan kohti Houstonia. Vain kuukausi aikaisemmin hurrikaani Katrina oli pyyhkäissyt New Orleansin pois maailmankartalta, ja ihmiset oli helppo saada Houstonissakin paniikkiin.

En voinut uskoa, että Amerikassa loppuu tavara kesken, mutta niin vain kävi. Ensin loppuivat kaupoista vanerilevyt, joilla suojattiin talojen ikkunat lentävien tavaroiden varalta. Sitten loppui pullotettu vesi ja huoltoasemilta polttoaine. Suuri menekki oli myös ruokatölkeillä, ensiapupakkauksilla, taskulampuilla ja sääradioilla.

Sitten lähdettiin pakoon. Hurrikaanit ovat siitä hyviä luonnonilmiöitä, että niiden tulo mantereelle kestää yleensä monta päivää. Ritan oli määrä saavuttaa Houston lauantaina, ja keskiviikkona suurin osa houstonilaisista lähti liikkeelle. Moottoritiet tukkeutuivat täysin, ja monet kertoivat tehneensä kolmen tunnin matkaa 24 tuntia. Polttonaine loppui, vesi loppui, ihmiset läkähtyivät kuumaan autoon ja koira kuoli.

Meille keltanokille kävi tuuri. Olimme muuttaneet Houstoniin vain kuukausi aikaisemmin, ja televisiokin oli vielä muuttolaatikossa. Emme nähneet yhtäkään uutislähetystä, joten emme osanneet hätääntyä. Seurasimme hitaasti kulkevan hurrikaanin matkaa internetistä ja päätimme hypätä autoon perjantaina. Kaikki moottoritiekaistat olivat käännetty kulkemaan poispäin Houstonista. Teillä ei ollut sen suurempaa liikennettä. Kolmen tunnin matkaan meni kolme tuntia.

Eikä Rita sitten tullutkaan Houstoniin. Se päätti viime hetkellä muuttaa kurssinsa pohjoiseen ja päätyi maihin Louisianassa. Houstonissa meni sähköt.

Hurrikaani Ritan jälkeen moottoriteille ilmestyivät uudet kyltit. Hurrikaanin uhatessa kaikki kaistat käännetään kulkemaan poispäin rannikosta.


Tämän alueen hurrikaanien etenemistä voi seurata internetissä sivulla:
http://www.nhc.noaa.gov/

Julkaistu Kirkkonummen Sanomissa torstaina 20.9.2007.

Sankareita kaikki

Houstonilaisen Astros-baseballjoukkueen jäsen onnistui osumaan mailallaan palloon kolmannentuhannennen kerran. Tähän saavutukseen on pysynyt vain 27 ammattilaispelaajaa kautta aikoijen. Pelaajasta tuli siis välittömästi sankari, jota juhlittiin joka puolella kaupunkia.

Liityimme mukaan, onhan aina hauska juhlia jotain. Astros-paidat päälle ja ulos. Jokainen vastaantulija tuli juttelemaan teemalla: "Hieno peli eilen, vai mitä?" Vastasimme sujuvasti, että tosi hieno, vaikkemme ole koskaan nähneet yhtäkään baseballpeliä. Onneksi on sanomalehdet, joissa ei merkittävien urheilusuoritusten aikaan ole paljonkaan muita uutisia.

Amerikkalaiset ovat täysin urheiluhullua kansaa. Vähäpuheinen putkimiehemme vaikutti uudestisyntyneeltä, kun hän tuli viime talviolympialaisten aikaan korjaamaan vesihanaamme.
"Tehän olette Suomesta?" hän hihkui ensi sanoikseen. "Sieltä tulee kovia urheilijoita. Jääkiekossa menee nyt lujaa."
"Niin taitaa mennä. Mutta oletteko koskaan kuullut suomalaisista vesihanoista? Ne ovat, mikäli mahdollista, vielä parempia kuin talviurheilijamme. Saisimmekohan yhden vesihanan tilattua tännekin?" sirkutin.
"Entä kesälajit? Pelataanko Suomessa amerikkalaista jalkapalloa? Miten on tenniksen laita?" hän vastasi.
Oraksen vesihana jäi tilaamatta, mutta Jarkko Niemisen pelejä tuli analysoitua.

Amerikkalaisten suurin urheilutapahtuma lienee amerikkalaisen jalkapallon loppuottelu Super Bowl. Varsinainen kilpailu on kuitenkin vain osa tapahtuman viehätystä. Syöminen ja mainokset ovat vähintään yhtä tärkeitä. Super Bowlin aikana järjestetään lähes joka kodissa suuret juhlat. Erään arvion mukaan niissä syödään tämän yhden illan aikana yhtä paljon kaloreita kuin koko Afrikassa vuodessa. Yritykset tekevät Super Bowlia varten erityisen riehakkaita mainoksia, jotka esitetään televisiossa vain kyseisenä iltana. Monet sanovatkin katsovansa peliä pelkästään mainosten vuoksi.

Suurelle osalle amerikkalaisia peli on kuitenkin pääasia. Eikä tämän kansallisen pelin voittajajoukkueesta tule mitään Amerikan mestaria. Siitä tulee suoralta kädeltä maailman mestari. Amerikkalaisille ei merkitse mitään, ettei muita maita ole alunperinkään pelissä mukana. Suomalaiselta meni nakkisämpylä väärään kurkkuun.

Go Astros! Mikään ei ole niin hauskaa kuin penkkiurheilu.

Julkaistu Kirkkonummen Sanomissa sunnuntaina 5.8.2007.

Kun maailma ei riitä

Kesäloma. Hyvää aikaa tehdä kaikkea sitä, mitä ei tavallisesti ole saatu aikatauluun mahtumaan. Amerikassa tämä koskee erityisesti lapsia. Kun koulusta on lomaa, on tuupattava päivä täyteen harrastuksia. Muutenhan lapsi tylsistyy.

Onneksi on leirejä. On päivän, viikon, kuukauden tai koko kesän mittaisia leirejä. Osaan mennään asumaan kokonaan, osassa käydään vain päivisin kääntymässä. Aiheet vaihtelevat yleisestä seikkailusta urheiluun, tieteistä taiteisiin ja rauhanaatteesta sotaharjoituksiin.

Joskus luulin, että leirit ovat sitä varten, että lapsilla on joku paikka, minne mennä vanhempien työssäolon ajaksi. Työstä kun pidetään lomaa korkeintaan kaksi viikkoa, koulusta kolme kuukautta. Mutta ei, kotona lapsiaan hoitavat äidit ja kokopäiväiset lastenhoitajat kiikuttavat lapsia leiriltä toiselle ihan samaan tahtiin kuin työssäkäyvät vanhemmatkin.

Tuttavaperheemme nelivuotias käykin tällä viikolla taitoluisteluleiriä, ensi viikolla on vuorossa uintileiri, sitten on balettileiri ja sen jälkeen vielä toinen viikko taitoluisteluleiriä, kunnes hänen on aika lähteä taistelemaan Amerikan mestaruudesta nelivuotiaiden taitoluistelukisoihin.

"Entä mitä teidän lomasuunnitelmiinne kuuluu?" kysyi tämän nelivuotiaan ylpeä äiti.
"Me ajattelimme mennä Suomeen," vastasin. "Ideaalitapauksessa asetumme siellä pieneen mökkiin mahdollisimman kauas muusta asutuksesta. Neljän viikon ajan huvittelemme saunomalla ja kuuntelemalla radiosta rannikkoasemien säätietoja. Sitten tulemme takaisin."
"Kuulostaa... hmm... upealta. Good luck," vastasi äiti oudoksuen.

Amerikkalaisia toimettomuus häiritsee. He aloittavat aktiivielämän vauvana ja jatkavat vanhuuteen. Sillä välillä ei paljon pysähdellä. Ja kiire on.

Vastasyntynyt istutetaan TV:n ääreen Baby Einstein -sarjaa katsomaan. Kolmevuotiaalle ei lueta kuvakirjoja, koska äidin mukaan ne eivät lasta kiinnosta. Luetaan Neiti Etsivä -teinisarjaa. Mitä lie tehdään sitten teininä?

Maassa maan tavalla. Pitkää ja rauhallista lomaa kaikille suomalaisille! Ja "Good luck."


Minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa. Uimataidon lisäksi lapset oppivat olemaan aina menossa.

Julkaistu Kirkkonummen Sanomissa torstaina 12.7.2007.

Kaunistumassa

Kävelin muina miehinä kauppakeskuksen käytävällä, kun viereisestä voideputiikista hyökkäsi luokseni sliipattu nuorimies ja henkäisi: "Ovatko rouvan kynnet luonnontilassa?" Kohotin hämmästyneenä nyppimättömiä kulmakarvojani, jolloin hän sanoi: "Tule. Kyllä me voimme sinut vielä pelastaa."

Kukaan itseään kunnioittava amerikkalaisnainen ei kulje kynsineen ja karvoineen luonnontilassa. Noin joka toinen viikko he istuvat manikyyrissä ja pedikyyrissä huollattamassa kynsiään. Niitä viilataan, kiillotetaan, vahataan ja lakataan. Niihin maalataan kukkasia ja istutetaan kiviä, kunnes kynnet ovat koreita kuin karamellit. Eikä edes haittaa, vaikka omia kynsiä ei suuremmalti olisikaan. Silloin otetaan rakennekynnet eli vähintään tuuman mittaiset muoviliuskat omien tynkien päälle.

Samalla kun kynnet saavat lisukkeensa, karvat saavat kyytiä. Kasvoista, kainaloista ja jaloista poistetaan kaikki ylimääräinen. Olet tosi eurooppalainen, jos naistä paikoista pukkaa kiellettyjä haivenia.

Ainoa paikka, missä karvoja pitää olla, on pää. En tiedä, kumpi on keksitty ensin amerikkalaisnaisen tai Barbie-nuken jättikuontalo, mutta joka tapauksessa ne ovat omassa skaalassaan identtiset. Tukan pitää olla muhkea, pöyhkeä ja tietysti mahdollisimman pitkä.

Kun menet lyhyen tukan kanssa kampaajalle, voit olla täysin varma, että tulet ulos näyttäen pojalta. Harva osaa täällä leikata naiselle sopivan lyhyen tukan. Ei edes auta, että menet kaupungin kalleimpaan salonkiin. Omasta poikatukastani olen onnistunut maksamaan jopa 200 dollaria, kunnes tajusin, että saman tyylin saa kulmaparturista kympillä.

Peruskauneudenhoitotoimenpiteisiin kuuluu myös hampaiden valkaisu ja suoristus. Ei riitä, että hampaat ovat vain terveet ja puhtaat. Hammasraudat ovat aikuisillakin yleinen näky, ja valkaisu on suosittua kansanhuvia.

Houston on kauneusleikkausten mekka, jossa silikonia riittää ja laser viuhuu. Muutaman kerran olen erehtynyt luulemaan parin vuoden ikäisten lasten isoäitiä lasten äidiksi. Joko kyseessä on hyvät geenit, erinomainen kirurgi tai sitten ihminen yleisesti ottaen vain kaunistuu vanhetessaan. Luotan viimeiseen vaihtoehtoon.

Kynnet pitää olla Amerikassa mallillaan. Kynsihoitoloita onkin lähes joka korttelissa, ja iltaisin ja viikonloppuisin ne pullistelevat asiakkaista.

Julkaistu Kirkkonummen Sanomissa torstaina 28.6.2007.

Ase(nne)vamma

Viime kuun aikana Yhdysvaltojen läpi pyyhkäisi tappava psyykkinen epidemia. Harva se päivä sai lehdestä lukea, kuinka joku onneton sielu oli ottanut kohteekseen toisen onnettoman sielun ja ampunut molemmat. Tai useammankin.

Myyvimmät tapaukset uutisoitiin vilkkaasti Suomessa asti, muut jäivät täkäläisten paikallislehtien sivuille. Suomalaisissa lehdissä kerrottiin myös, että amerikkalaiset ovat vihdoin alkaneet miettiä käsiaseiden saatavuuden rajoittamista. Ehkä, mutta eivät tosissaan.

Ampumatapausten jälkeen paikallisen lehtemme yleisönosastot riehaantuivat liputtamaan jokaisen kupeelle asetta. Lopulta Teksasin kuvernöörikin kannusti kaikkia kansalaisia kantamaan asetta mukanaan olivatpa he sitten kirkossa tai yliopistolla tai missä hyvänsä. Naapurillamme, ikiaikaisella teksasilaisella, oli tällaiseen kehityssuuntaan vain yksi sana: "Inhottavaa."

Ymmärrettävää on, että äänestäjistä riippuvaiset poliitikot kannattavat mieluummin aseita kuin vastustavat niitä. Kukaan ei halua puuttua perustuslaissa luetelluihin oikeuksiin. Kukaan ei myöskään halua suututtaa jättimäistä asejärjestöä NRA:ta.

Onhan toki amerikkalaisten aseidensaannissa jo nyt tiettyjä rajoituksia. Joissain osavaltioissa saat ostaa ainoastaan yhden käsiaseen kuukaudessa. Viralliset aseliikkeet tarkastavat vielä taustasi mielenterveyshäiriöiden ja rikosrekistereiden varalta. Mutta jos nämä rajoitukset tuntuvat liian rankoilta, voit ostaa aseita aivan vapaasti asemessuilta tai yksityisiltä keräilijöiltä.

Niin tai näin, varmasti puolella amerikkalaisista on ase kotona ja toisella puolella on sellainen autossa. Ja hyvä, jos yksi ase riittää. Kuitenkin todennäköisyys, että tulet aseellasi ampumaan sinua vastaan hyökkäävän rikollisen, on yksi miljoonasta. Huomattavasti todennäköisempää on, että perheen lapsi löytää aseen ja ampuu sillä vahingossa itsensä tai joku perheenjäsen kiivastuksissaan tekee sen. Lastenlääkärimme seinällä onkin juliste, jossa kerrotaan, että joka toinen tunti joku lapsi kuolee Amerikassa näin.

Jo muinaiset roomalaiset oivalsivat, että ei ole järkevää saattaa aseita kaikkien saataville. Rooman liikennepoliisit pyysivät joku vuosi sitten, että saisivat oikeuden kantaa asetta. Lupa evättiin, koska pääteltiin, että liikennepoliisit kuitenkin ampuisivat suutuspäissään kaikki Rooman jo valmiiksi päättömät autoilijat.

Suurimmalta osalta amerikkalaisista tämä ihmisluonteen ominaisuus on vielä jäänyt oivaltamatta.

Tämä kauhtunut kyltti postitoimiston ovessa kertoo, että postineidit tuntevat olonsa turvallisemmaksi, jos et lähesty heitä aseen kanssa. Kiitos.

Julkaistu Kirkkonummen Sanomissa sunnuntaina 3.6.2007.

Viihdytään kirkossa

Pohdimme taannoin erään houstonilaisen kanssa, missä olimme aikasemmin toisemme tavanneet. Hänen ensimmäinen kysymyksensä oli: "Missä kirkossa käyt?" Vakuutin, etten tosiaankaan käy missään kirkossa. Siellähän käy vain joku mummo potkukelkalla. Hän katsoi minua sen verran pahalla silmällä, että lähdin saman tien kirkkoja etsimään.

Yhdysvalloissa on kirkko lähes joka korttelissa. Ulkoapäin vain harva niistä näyttää kirkolta, pikemminkin betoniselta toimistorakennukselta, joka on helppo ohittaa. Sunnuntaisin kirkot tosin tunnistaa siitä, että niiden edessä on valtava liikenneruuhka. Isoimpien kirkkojen edessä on poliisit ohjaamassa liikennettä, koska ihmiset tulvivat kirkkoihin sankoin joukoin.

Uskonnollisia suuntauksia on Amerikassa lukemattomia. Pääsiäisenä sanomalehdessä oli sivukaupalla eri kirkkojen mainoksia. Pienten lasten vanhempana minulle suositeltiin ehdottomasti metodisteja (mitä lie?). Parhaat esikoulut kun ovat usein kirkkojen yhteydessä, ja metodistit ovat kirkoista lapsiystävällisimpiä. Siispä liittymään metodisteihin.

Heti ovella minut otettiin vastaan kuin paraskin kadonnut lammas. Jumalanpalveluksessa uusi tulokas esiteltiin ihmiseltä toiselle ja yhtäkkiä täysi salillinen kirkkokansaa muisti nimeni ja naamani. Kaikkia käteltiin, otettiin valokuvia ja oltiin kuin vanhat ystävät. Halleluja!

Metodistien kirkko muistuttaa sisältä luterilaista, mutta meno on rennompaa. Joka jumalanpalveluksen alussa ihmiset kiertelevät tervehtimässä toisiaan ja kävelevät pitkin kirkkoa vaihtamassa kuulumisia. Ja joka käänteessä kätellään. Kesken jumalanpalveluksen pappi voi lukea satuja lapsille tai kirkon oma nuorisobändi esiintyy. Kaikki viihtyvät.

Parhaiten ihmiset näyttävät viihtyvän Lakewood Churchissa, joka on tiettävästi Amerikan suurin seurakunta. Kirkko toimii sattumalta aivan naapurissamme hieman Hartwall-areenaa suuremmassa megasalissa. Joka viikko 38 000 ihmistä eläytyy kuuntelemaan täällä miljonääri-pastorin Joel Osteenin sanaa. Lisäksi jumalanpalvelus televisioidaan koko Yhdysvaltoihin ja lisäksi vielä sataan muuhunkin maahan.

Lakewoodin alttarilla tai paremminkin esiintymislavalla ei ole yhtään uskonnollista symbolia. Sen sijaan siellä on kauniita ihmisiä, rockbändi, innostunut kuoro ja jättikuvaruuduilla Hollywood-tason lyhytelokuvia raamatun tapahtumista. Puheessaan Joel Osteen motivoi parikymmentuhatpäistä kirkkokansaa sisäiseen sankaruuteen Jumalalla vahvistettuna. Ja kaikki näyttävät valaistuvan. Aamen.

Amerikkalaiset kirkot saavat rahoituksensa seurakuntalaisilta. On siis parasta saada ihmiset liikkeelle.

Julkaistu Kirkkonummen Sanomissa sunnnuntaina 22.4.2007.

Ain' työtäs tee

Kun suomalaisella työpaikalla lyödään faktat pöytään, amerikkalaisella työpaikalla jutellaan mukavia. Lähes alalla kuin alalla suuri osa työstä on suhdetoimintaa. Asiakkaat ovat tuttujasi, muistat kaikkien nimet mennen tullen, ja teet vähitellen kauppaa ohimennen sivulauseissa. Ja kaikki ostavat, eletäänhän kulutusyhteiskunnassa.

Amerikassa työnteon on oltava muutenkin rentoa, koska työpaikalla vietetään runsaasti aikaa. 12 tunnin työpäivä ei ole mikään erikoisuus. Siitä tosin pari tuntia kuluu aamun ja illan työmatkaruuhkissa istumiseen, toiset pari tuntia pitkään lounaaseen. Keskiverto toimistotyöntekijä käyttää lisäksi arviolta tunnin vesiautomaatin luona seisoskeluun ja toisen tunnin kollegojen ovenkarmeihin nojailuun. Jäljelle jää siis noin kuusi tuntia tehokasta työaikaa eli puolet päivän "työtunneista".

Euroopassa ihmiset tekevät työtä elääkseen. Amerikassa ihmiset elävät tehdäkseen työtä. Työn ja vapaa-ajan välinen raja on kuin veteen piirretty viiva. Sähköposteja tarkastellaan ahkerasti myös viikonloppuisin, ja jos joku onnistuu pitämään edes osan periaatteellisesta kahden viikon kesälomasta, puhelin ja tietokone ovat silloinkin joka päivä auki. Euroopassa vietettyjä lomia suositaan, koska silloin voi aikaeron vuoksi tehdä yöllä töitä ja silti viettää päivällä lomaa perheen kanssa.

Amerikassa työnteko kannattaa rahallisesti aina. Jos olet hyvä työntekijä, saat kunnon palkan, ja verottaja antaa sinun vielä pitääkin siitä suurimman osan. Työttömyys ei sen sijaan ollenkaan kannata. Tukia ei tunneta, ja työpaikan mukana menetät mm. hyvät terveydenhuoltopalvelut.

Suhteilla saadaan paljon työpaikkoja, hyvällä markkinoinnilla napataan loput. Koulutus on työnhaussa toissijainen asia. Tärkeintä on se, mitä pystyt tekemään tai ainakin sanot pystyväsi. Ihmisiä on helppo palkata ja irtisanoa. Epäonnistunut rekrytointipäätös ei näin ollen suista yritystä konkurssin partaalle, ja työntekijät saavat aina uusia työpaikkoja. Virheitä ei pelätä samalla tavalla kuin Suomessa. Virheitä saa tehdä ja tyhmiä saa kysyä, kunhan sitten oppii. Eikä kukaan tule jälkeenpäin muistelemaan, miten joku kerran erehtyi, vaan suunta on aina eteenpäin.


Amerikkalaisille työnteko on tärkeää, ja kulutusyhteiskunnan pelisäännöt opitaan varhain. Jopa lapset markkinoivat mehu- ja keksimyyntikojujen antimiaan ammattitaitoisesti.

Julkaistu Kirkkonummen Sanomissa torstaina 22.3.2007.

Aina nälkä ja koko ajan jano

Teksasissa kaikki on suurta, ihmisetkin. Eikä ihme. Kun muualla ruokakaupassa pääsee ensin käsiksi hedelmiin ja vihanneksiin, Houstonissa kaupan ovelta avautuu kakku-, piiras- ja leivosmeri. Harva onnistuu purjehtimaan sen läpi niin, ettei yksikään riemunkirjava leivonnainen, kätevässä perhepakkauksessa, päädy ostoskärryhin.

Amerikkalaiset kauppiaat ovat oivaltaneet, että ostaja kannattaa pitää hyvässä vireessä koko kauppakierroksen ajan. Pienia putiikkeja lukuunottamatta kaupoissa on todennäköisesti kahvila ja aivan varmasti iso ilmainen yleinen WC, ja ostoskärryissä tietysti mukitelineet. Ihmiset siemailevat kahviaan vapautuneesti samalla kun lukevat kirjakaupan kirjaa, hypistelevät hameita tai ostavat makkaraa.

Autoissaan amerikkalaiset eivät selviäisi mitenkään ilman mukitelineitä. Aamukahvi haetaan drive-in-kahvilasta, lounas drive-in-pikaruokalasta ja muuten vain poiketaan vaikka drive-in-pirtelölle. Myös lasten turvaistuimissa on mukitelineet.

Illallisen houstonilaiset syövät mielellään ravintolassa. Ulkona syöminen on halpaa ja valinnanvaraa riittää. Kun kysyt täällä tietä, houstonilainen opastaa sinut ravintoloiden mukaan. Katujen nimiä ei niin hyvin muisteta, mutta ravintolat tunnetaan tarkkaan.

Pihvit ovat tietysti teksasilaisten herkkua, ollaanhan karjapaimenien kotikonnuilla. Ravintolassa pitää muistaa tilata jotain lisuketta pihvin kanssa. Muuten päätyy syömään pelkästään lautasellisen lihaa, kenties yhdellä sipulinrenkaalla koristettuna.

Amerikkalaiset syövät nopeasti ja tehokkaasti. Kun suomalaisryhmä viihtyi sunnuntaibrunssilla kuusi tuntia, amerikkalaisen seurueen kanssa sama homma oli ohi kahdessa tunnissa. Kaloja, lihoja ja jälkiruokia ei mitenkään eritelty, vaan kaikki mätettiin yhtä aikaa lautaselle. Valmista tuli saman tien.

Teattereissa ja konserteissa näkee ihmisiä jättimäisten pasta-annosten kanssa vielä kymmenen minuuttia ennen esityksen alkua. Jotenkin he sitten onnistuvat hotkaisemaan ravinnon sisuksiinsa parissa minuutissa, että ehtivät vielä nauttia esityksestäkin. Taitolaji.

Myös lapset käyvät mielellään ravintoloissa. Tämä "Lupe Tortilla" on käyttänyt neljänneksen pinta-alastaan lasten leikkipaikkaan.

Julkaistu Kirkkonummen Sanomissa sunnuntaina 25.2.2007.

Potkulaudalla puhdasta

Mitäs te teitte jouluna? Me teimme roskia. Tai ei niitä mitenkään erikseen tarvinnnut tehdä. Niitä vain tuli. Ja paljon.

Asuntoalueellamme roskat kerätään kahdesti viikossa. Jätehuollon miehet ovat valmistautuneet koitokseen jäteauton ja valtavin saavein varustettujen potkulautojen kanssa. Kaksi miestä rullailee potkulaudoilla talolta toiselle ja kerää saaveihinsa jätesäkin poikineen. He sukkuloivat talojen välillä vinhaa vauhtia ja ovat monta kertaa olleet vähällä jäädä auton alle ampaistessaan kadun yli näkemättä saavin takaa yhtään mitään.

Kun saavit ovat täynnä, potkulautamiehet käyvät kippaamassa ne heitä seuraavaan jäteautoon. Jos olet onnistunut tuottamaan jätettä enemmän kuin kuusi isoa jätesäkillistä, joudut raahaamaan säkit itse kadunvarteen, josta ne voidaan heitellä suoraan jäteautoon. Mitään pientä irtoroskaa ei tällä keräilymenetelmällä suvaita, mutta isot sen sijaan käyvät. Voit raahata tyrkylle vaikka sohvakalustosi, niin miehet heittävät senkin kokonaisena jäteauton kitaan.

Jouluna vain harva naapurustomme asukkaista selvisi alle kuuden jätesäkin. Tyypillisin näky joulun jälkeen olikin pienen henkilöauton kokoinen kasa jätesäkkejä kadunvarressa ja päällimmäisenä vielä joulukuusi kuin kattotelineellä ikään.

Amerikkalainen pakkauskulttuuri suosii jätteidentuottoa. Ken on joskus avannut yhdenkin Barbie-nuken paketistaan, on saanut esimakua siitä, miten täällä kaikki on pakattu. Paketin täytyy olla mahdollisimman suuri, näyttävä, moninkertainen ja runsas. On suorastaan toissijainen asia, millainen tuote paketista lopulta paljastuu.

Kierrätystä ei suuremmalti täällä ronskissa Teksasissa harrasteta. Kaiken voi huoletta laittaa roskiin, mutta jos välttämättä haluaa, voi tilata itselleen pienen kierrätyslaatikon. Siihen laitetaan lehdet, pahvit, tölkit ja muovipurkit iloisen irrallisesti sekaisin. Kerran viikossa tulee kierrätysauto miehineen ja laatikon sisältö heitetään lajittelematta auton uumeniin.

Kierrätyskeskuksiakin täällä on, ja niihin voi viedä myös lasia. Jossain päin Teksasia on kuulemma myös kierrätyskeskus, johon saa viedä pattereita. Ehkä jonain päivänä teemme sinne matkan pattereittemme kanssa, mutta siihen asti: surutta roskiin!

Siirtymätaipaleilla miehet roikkuvat kätevästi jäteauton sivuilla ja potkulaudat saaveineen rullaavat perässä.

Julkaistu Kirkkonummen Sanomissa torstaina 18.1.2007.

Enempi parempi

"Kiipeilytaitoisille miehille töitä! Jouluvalosesonki parhaimmillaan!" Näin mainostettiin tienvarren julisteessa jo marraskuussa. Ja eikö mitä. Heti kun kiitospäivän kalkkuna oli saatu marraskuun lopulla syötyä, ihmiset kirmasivat pihoilleen jouluvalot kainalossa.

Hetkessä koko tienoo tuikki ja kimmelsi. Joulupukit ja lumiukot kohosivat kolmimetrisiksi ilmatäytteisiksi pihakoristeiksi, ja valoporot saatiin nyökyttelemään hyväksyvästi päätään aamusta iltaan.

Kiipeilytaitoisille oli töitä. Eräänä aamuna tasan klo 7 viisi raavasta miestä iski tikkaansa naapuritalomme seinään ja lähti havukäätyjen ja jouluvalojen kanssa kiipeämään kohti korkeuksia. Räystäät, ikkunanpielet, ovensuut ja kulmat saivat kaikki valaistuksensa. Illalla klo 23 miehet kiersivät vielä viimeisiä lamppunaruja suuren pihatammen latvassa. Kyllä tuli valoa pimeyteen.

Houston muistuttaa näin joulun alla erehdyttävästi viihdekaupunki Las Vegasia. Kasinot puuttuvat, mutta valoja ja vauhtia riittää. Joku kirkko yrittää moottoritien laidassa mainostaa, että joulussa olisi kyse muustakin kuin ostos- ja koristeluhysteriasta. Mutta kun kilpavarustelu on kuumimmillaan, ei ehdi ajatella.

Lahjat eivät koristeiden rinnalla kalpene. Esimerkiksi työpaikan joulujuhlista kotiin kannettu herkkukori kannattaa tutkia tarkkaan. Makkarapaketin alta saattaa hyvinkin paljastua viimeisintä huutoa oleva elektroninen laite, design-vaateparsi tai hämmästyttävällä summalla varustettu lahjakortti. "Saituri Scrooge" on selvästi vain taruolento.

Myös tippejä jaetaan jouluisin tavallista runsaammin. Erityisesti muistetaan lastenhoitajaa, siivoojaa, postimiestä, roskakuskia, puutarhuria, talonmiestä, ovimiestä, parturia ja kuivapesulaa.

Kaikesta hälinästä huolimatta joulu ei ole Amerikassa kaikkien juhla. Koskaan ei voi olla varma, mitä uskontoa tai aatesuuntaa muut kannattavat. Siksi ennen juhlatoivotuksia kysytäänkin aina: "Vietättekö joulua?" Myöntävän vastauksen jälkeenkin on turvallisinta vain huikata: "Happy Holidays!"


Amerikkalaiseen jouluun kuuluu tietysti jouluvalofestivaalit. Tässä yhden osallistujatalon tyylinäyte helteisessä Teksasissa.

Julkaistu Kirkkonummen Sanomissa sunnuntaina 17.12.2006.

Politiikkaa ja Suuria Kurpitsoja

Oli vaalit. Muutama amerikkalainen äänesti. Vaikka kerrankin olisi saanut monta kärpästä yhdellä iskulla. Amerikkalaiset nimittäin äänestivät edustajia vaalipiireittäin noin kolmeenkymmeneen paikkaan. Kaikkia valtion, osavaltion, piirikunnan ja kunnan paikkoja täytettiin samalla kertaa aina senaattoreista ja kongressiedustajista paikallisiin tuomareihin ja varainhoitajiin asti. Silti vain neljännes kansalaisista kävi antamassa äänensä. Amerikkalaisilla olisi siis demokratian parannustyötä ihan kotikonnuillakin.

Äänestys sujuu hedelmäpeliä muistuttavalla masiinalla. Jos on kiire, voi valita automaattisesti sopivan värisuoran: demokraatit tai republikaanit. Kone äänestää silloin kaikkiin kolmeenkymmeneen paikkaan kyseisen puolueen edustajaa. Jos äänestäjän aatemaailma on kirjavampi, voi näppäillä valintoja yksitellen. Naapurimme selvisi urakasta seitsemässä minuutissa.

Amerikkalainen ja suomalainen vaalimainoskäytäntö eroaa toisistaan huomattavasti. Täällä omakotitalojen asukkaat koristelivat pihansa suurin vaalimainoksin Halloween-kurpitsojen, kummitusten ja luurankojen lisäksi. Autojen takapuskurit pullistelivat kannatustarroja, ja aktiivisimmat ehdokkaat lähettivät perheenjäsenensä tervehtimään ihmisiä ovelta ovelle. Televisiomainoksia ja suoramarkkinointia tuli tuutin täydeltä. Sanomalehdissä ei mainostanut kukaan.

Miljonäärit kantoivat ehdokkaille kilvan rahaa. Eräs antoi viisi miljoonaa dollaria kymmenelle ehdokkaalle. Näistä vain kaksi tuli valittua. Miljonääri ei siis tällä kaudella päässyt kirjoittamaan montakaan lakia. Paremmalla onnella ensi kerralla.

Amerikkalaisessa vaalimainonnassa vastaehdokkaiden mustamaalaus on suosittua. Tämän syksyn kampanjoinnissa lennokkaimmalla tuulella ollut ehdokas väitti kilpailijansa aiheuttavan ihmisille mm. astmaa. Nyt kuitenkin mustamaalauskalikat näyttivät osuvan niitä viljelevien ehdokkaiden omaan nilkkaan.

Amerikkalaiset ovat selvästi lakanneet uskomasta kaikkea, mitä heille kerrotaan. Toivoa siis on.


Tänä syksynä Halloween-kurpitsat ja vaalimainokset täplittivät ihmisten pihoja sulassa sovussa.

Julkaistu Kirkkonummen Sanomissa torstaina 16.11.2006.

Väistä ja aja!

Kun vastaan pompahtelee sataakahtakymppiä harava, tiedät olevasi amerikkalaisella moottoritiellä. Pakettiauto on täällä harvinaisuus. Täytyy olla avolava. Korkea, leveä, muhkea ja kromattu avolava. Lavalla ei kyllä yleensä näe kuljetettavan mitään. Ehkä siksi, että kaikki on jo lentänyt moottoritiellä matkasta. Tavaroiden kiinnittäminen ei kuulu täällä tapoihin, eikä peruutuspeiliin paljon vilkuilla.

Amerikkalainen ajokulttuuri on kummallinen sekoitus täydellistä itsekkyyttä ja kohteliasta joustavuutta. Voit aivan hyvin antaa kahdenkymmenen autoilijan odottaa takanasi kytätessäsi sopivaa hetkeä u-käännöksen tekoon. Kukaan ei välitä. Moottoritiellä voi huimissa nopeuksissa mistä tahansa kolosta putkahtaa esiin auto, oli tilaa tai ei. Kukaan ei taaskaan välitä. Paitsi ehkä joku suomalainen.

Näihin automääriin nähden onnettomuuksia sattuu täällä vain harvoin. Amerikkalaisen ajokortin saa kun läpäisee lyhyet teoria- ja ajokokeet. Teoriaosuuteen on oppikirjakin, mutta harva väittää sen lukeneensa. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että kirjan ensimmäinen lause on luettu tarkkaan: "Jokaisen ajajan täytyy aina väistää muita." Ei sitten muuta tarvitsekaan tietää.

Suomalaisesta ajokulttuurista tullut jääräpää on amerikkalaisten autoilijoiden seassa ensin ihmeissään. Mehän ajamme vaikka läpi harmaan kiven, jos vain kaista- ja muut merkit viittaavat, että niin kuuluu tehdä. Onneksi amerikkalaiset ovat tottuneita väistelemään.

Risteyksissä väistämiskyky on todella tarpeen, koska harva pysyy autonsa kanssa omalla kaistallaan. Suoraan menijä muistaa keskellä risteystä sittenkin kääntyä, ja kääntyjä onkin menossa suoraan. Ja jos olet nainen, jatkat kaiken keskellä äskeisissä punaisissa valoissa aloittamaasi meikkausta ja puhut toisella kädellä kännykkään.

Suomessa näillä taidoilla pääsisi jo sirkukseen.


Moottoriteillä betonia riittää ja uutta rakennetaan jatkuvasti. Isompi seurue viilettää tässä ruuhkattomalla, aidatulla kimppakyytikaistalla.

Julkaistu Kirkkonummen Sanomissa sunnuntaina 15.10.2006.

Hyvin menee, mutta menköön.

Olin juuri astumassa ensimmäistä kertaa amerikkalaisen tavaratalon liukuportaisiin, kun sydämellinen myyjä tuli kysymään: "Hi! How are you?" Jäin siihen tien tukkeeksi miettimään, mitä minulle nyt tänään oikein kuuluukaan. Kun vihdoin olin muodostanut mielessäni vastaukseni, käännyin uudelleen myyjän puoleen vain huomatakseni hänen jo kadonneen.
Tajusinhan sitten, että myyjä oli vain ohimennessään tervehtinyt asiakasta. Mutta kun hän harhaanjohtavasti katsoi samalla silmiin ja kumartuikin hieman lähemmäksi, niin johan aloin miettiä, että nyt on tosi kyseessä.

Eräs toinen juuri Amerikkaan muuttanut untuvikko vastasi tervehdyskäynnille tulleelle naapurinrouvalle kaunistelemattomaan suomalaistyyliin: "I feel like sh*t!" Amerikkalaisen ilmekään ei värähtänyt, hymy oli aivan yhtä säteilevä kuin aikaisemminkin, mutta hän katsoi parhaakseen kääntyä saman tien kannoillaan ja päätyä tarkastelemaan uutta naapuriaan turvallisemman välimatkan päästä.

Normaalioloissa amerikkalainen tervehdysrituaali loppuu aina hyvän päivän toivotukseen: "Have a nice day!" Jos ei ole linnoittautunut kotiinsa, tämän toivotuksen kuulee lukemattomia kertoja päivässä. Jopa Houstonin kaduille eksyneet harvat kävelijät tervehtivät toisiaan näin, ja esimerkiksi kaupoista ei mitenkään pääse ulos ilman kyseistä ilosanomaa.

Me suomalaiset syytämme amerikkalaisia pinnallisesta tekopirteydestä, mutta en voi olla huomaamatta, miten tämä tekopirteys tarttuu. Päivästä tulee väkisinkin hyvä, kun jatkuvasti niin sanotaan. Ja kun tutuille ja tuntemattomille todetaan mennen tullen, että meneepä minulla hyvin, niin kylläpä sitten meneekin.

Auts! Nyt tulee Suomesta koivuhalolla päähän, mutta ei se haittaa. Hyvää päivänjatkoa vaan kaikille!


Jättipakkauksissa tavaroita myyvän Sam's Clubin ovella hymyilee aina virallinen tervehtijä.

Julkaistu Kirkkonummen Sanomissa torstaina 21.9.2006.

Muovipussilla järjenvaloa

Kaksi vuotta sitten tiesin Yhdysvalloista kaiken. Olinhan katsonut elämässäni hyvän aikaa televisiota. Uutisista amerikkalaisista sai aivan selvän kuvan. Saippua- ja poliisisarjat vahvistivat ymmärrystäni ja ostoskanava sinetöi tietämykseni: Pimeitä!

Koskaan en ollut Yhdysvalloissa käynyt, enkä kyllä ajatellut koskaan käydäkään. Ihmettelin, kuinka suomalaiset selvisivät Amerikan matkoistaan ja jotkut pystyivät siellä jopa asumaan. Onnistuivat varmasti jotenkin välttemään kaduilla alati viuhuvia luoteja ja muita karmeuksia. Kun olimme lähdössä mieheni työn perässä ulkomaankomennukselle, vaihtoehtoni olivat selvät: Minne tahansa muualle, mutta ei Amerikkaan. Lähdimme siis Amerikkaan.

Ennen lähtöämme olin selvittänyt yhden asian: Yhdysvalloissa oli runsaasti sairaaloita (niin tietysti) ja opaskirjan mukaan vielä maailman parhaita! Hienoa. Kahdeksannella kuulla raskaana oleva nainen uskoo mitä tahansa opasta, joten ei kun menoksi.

Amerikkalainen arki osoittautui hämmästyttäväksi. Ihmisten ystävällisyys ja avuliaisuus kulminoitui tyhjään muovipussiin, joka lensi vahingossa lastenvaunuistamme New Yorkin ihmisvilinään. Viiden minuutin päästä hengästynyt nuorimies palautti muovipussin meille kohteliain sanakääntein. Hetkinen. Tällaistako näillä Amerikan kaduilla olikin?

Tässä Amerikan Arkipäivää -sarjassa pääsette seuraamaan kanssani, miten tavalliset amerikkalaiset elävät. Enää en valitettavasti tiedä Amerikasta kaikkea, mutta käymme joka tapauksessa ihmettelemässä asioita niin työpaikalla ja kaupassa kuin kirkossa ja kynsihoitolassakin.

Pääpaikkamme on nykyisin Houston, Yhdysvaltojen etelässä, Teksasin osavaltiossa. Meksikon raja on viiden tunnin ajomatkan päässä ja Meksikon lahti aivan vieressä.

Otan mielelläni vastaan kysymyksiä amerikkalaisesta arkipäivästä osoitteeseen: amerikkalaista.arkipaivaa@gmail.com. Vastaan niihin tilaisuuden tullen tällä palstalla kerran kuussa. Kuulemisiin.

Toisin kuin New Yorkissa, Houstonin kaduilla ei paljon kävelijöitä näe. Tällä kotikadullamme Houstonin keskustassa peltilehmätkin ovat harvassa.

Julkaistu Kirkkonummen Sanomissa torstaina 31.8.2006.